mielenterveyden ongelmista
mielenterveys.info - hyvän mielen puolesta
|
[
takaisin ongelmien otsikoihin ] Pekka Lehto: " Psykiatriassa ongelmat ovat pyhiä - ja usein sangen hyvin lypsäviä - lehmiä " - P.Lehto Tuskan iloinen virnistys eli ongelmien vilpitön ylistys ( alun perin erään osastotunnin johdannoksi 1995 ) Motto: "Ongelmat ovat elämänsuola, jota tulisi nauttia kohtuudella" - P. Lehto 
Keskeinen oletus: Ongelma ei ole ei-toivottu tapahtuma tai ilmiö sinänsä, vaan suhteemme siihen. Se, miten pohjimmiltaan asennoidumme ei-toivotuksi koettuun tapahtumaan. Ongelmaksi ei siis muodostu joku tapahtuma tai ilmiö sinänsä, vaan sen merkitys meille, etenkin suhteessa arvoihimme, tekijöihin, jotka ovat meille tärkeitä ja joita arvostamme. Eri ihmiset kokevat samanlaiset ilmiöt hyvin eri lailla. Esimerkiksi jollekin eläkkeelle jääminen on kuin elämän loppu, jollekin sen on kauan kaivattu alku, uusi mahdollisuus. Ongelman ratkaisussa keskeiseksi muodostuu siihen liittyvään asenteeseemme vaikuttaminen, uskon vahvistaminen omiin voimiimme ja kykyymme selviytyä vaikeistakin elämäntilanteista. Vaikuttaa kykyymme kasvaa ja vahvistua koettelemusten myötä. Vaikuttaa kykyymme kestää ahdistusta, kipua, epävarmuutta tai pettymyksiä. Loppu onkin enemmän tai vähemmän käytännön järjestelyjä ja arkista toimintaa.
O.N.G.E.L.M.A. ? Tässä ja nyt minulla on ongelma. Sikäli, että ongelmista kirjoittamisesta muodostuu minulle ongelma. Epäilen kykyäni julkituoda perusasiat riittävän selkeästi ilman liikaa rautalangasta vääntämisen tuntua vai pitäisikö rautalangasta vääntää kukaties vieläkin enemmän? Eli pelkään, että häiritsevää itikkaa tuleekin kalautettua kuusi numeroa liian suurella lekalla. Tai jos kivi hiertää kengässä amputoin (perus)ongelman ratkaisun (= kiven poisto kengästä) yhteydessä koko jalan - ja tulen aiheuttaneeksi vieläkin suuremman ongelman (= jalattomuuden). Mutta asiaan: psykiatriassa ongelmat ovat perinteisesti pyhiä - ja ajoittain, etenkin privaattipuolella, sangen hyvin lypsäviä - lehmiä. Palvomme ja ylistämme niitä, kuten veitsenviiltoa kirurgiassa. Ongelmat ovat kieli, jonka avulla luomme kommunikaatiosuhteen autettavan ja auttajan, asiakkaan ja terapeutin välille. Ilman ongelmia ei hoitokoneiston nykyrakenteissa tuota suhdetta synny. Ongelman avulla, sen myötä saamme huomiota ja joskus jopa myötätuntoa. Saatamme saada luvan olla heikkoja ja avuttomia. Ongelmat ovat psykiatrian tuhansia suita ruokkiva leipäpuu, joka kukoistaa sitä paremmin mitä enemmän puuta lannoitetaan. Ongelmien huteran selän varaan rakentuu massiivinen psykiatrinen
hoito-organisaatio. Koko maan kattava sairaala- ja avohoitoketju, satoine
toimitiloineen ja tuhansine viranhaltijoineen.
ONGELMAT - SAIRAALOIDEN POLTTOAINETTA? Tässä yhteydessä haluan herättää kysymyksen: kuinka paljon sairaaloiden olemassaolo luo tai kanavoi ongelmia ja/tai sairautta? Kuinka paljon ongelmia hoito-organisaatiot tarvitsevat, tiedostamattaan, polttoaineekseen, elääkseen, pysyäkseen pystyssä? Kuinka paljon me hoitajat tarvitsemme ja itse ruokimme ongelmia? Tai kuinka paljon potilaat tarvitsevat ongelmia, eräänlaisia hyväksyttyjä (teko)syitä, luodakseen niiden avulla edes jonkun positiiviseksi olettamansa ihmissuhteen. Päästäkseen yhteyteen ammattiauttajien ja/tai hoito-organisaatioiden kanssa. Korostan tässä yhteydessä pyrkimystä hakeutua positiiviseen ihmissuhteeseen, sillä harva potilaaksi hakeutuva ihminen lähtee etsimään epämiellyttävää, huonoa, tuskallista, hylkäävää tai esimerkiksi epärehellistä ihmissuhdetta hoitajasta, ammattiauttajasta. Mitä todennäköisemmin hän hakee itselleen pelastajaa, luotettavaa olkapäätä tai kainalosauvaa, ymmärtäjää, lohduttajaa, neuvonantajaa ja opettajaa. Hyvää (hoitosuhteen nimellä kulkevaa) ihmissuhdetta ja uskoa tulevaisuuteen. Tai winnigottilaisittain: tarpeeksi hyvää sijaisäitiä tai -isää. Ongelmatonta ihmistä on vaikea hoitaa. Ensin pitää olla kysymys ja vasta sitten (oikea) vastaus. Näin toimii perinteinen hoitokulttuurimme. Jotta potilaaksi rooliutuva ihminen saa hoitoamme hänellä on oltava joku ongelma. Joku todellinen hoitoprosessin käynnistävä syy. Joku kivi kengässä tai nykyisyyttä hiertävä läpikäymätön, läpinäkymätön varhaislapsuuden trauma, jonka läpikäymisen ja -valaisun myötä sen toivotaan poistuvan. Muuttuvan ongelmasta ei-ongelmaksi. Tämä on olennaista: potilaaksi haluava ihminen hakee muutosta senhetkiseen ei-toivottuun olotilaansa. Muutosta kohti parempaa, täydempää, helpompaa, kivuttomampaa, tuskattomampaa, toivotumpaa olotilaa. Jonkun merkittävän toiveen, unelman tai haaveen toteutumista. Hän ehkä hakee kyyditystä kohti ideaaliminuutta, ideaaliolotilaa, onnelaa, omaa Eldoradoaan, joka olotila ei vallitse tässä ja nyt. Potilaan rooli muotoutuu jo lähtötilanteensa ansiosta avuttoman, hoivattavan, osaamattoman lapsen, saajan rooliksi. Ja hoitajan rooli vastaavasti (tämän narsismia ruokkien) osaavan, taitavan, antavan, tukevan ja turvallisen aikuisen tai vanhemman rooliksi. Hoitoon eli hoidettavaksi hakeutumiseen liittyy miltei aina suurempi tai pienempi regressiivinen tunne, narsistinen pettymys, "tappion" tai voimattomuuden myöntäminen. Hoidettava joutuu kasvokkain sen tosiasian kanssa, ettei hän pärjääkään omillaan, omiin voimiinsa luottaen, vaan tarvitsee jonkun ulkopuolisen apua. Että hänen heikkoutensa tai jopa puutteellisuutensa merkitsee ja määrää olemassa olevia voimavarojaan ja vahvuuttaan enemmän. Ja tätä tunnetta ongelmakeskeinen hoitoajattelu vielä tukee, alleviivaa sekä provosoi. Hoitajina koemme tehtäväksemme täydentää, vahvistaa tai esimerkiksi rakentaa potilaalle parempi, toivotumpi minuus / elämä. Remontoimme hänet ihmisenä "kuntoon", yhteiskunta-, yhteisö- ja normikelpoiseksi. Normaaliksi. Siksi hoitoon hakeutuvalla ihmisellä tulee olla selkeästi nimettäviä, ongelmaksi määriteltyjä ja yleisesti sellaiseksi hyväksyttyjä vaikeuksia, jos hän mielii saada mielenterveyden ammattiauttajien apua. Ongelmia ei saisi olla liikaa, vaan kohtuudella ja mikäli mahdollista: niiden tulisi olla potentiaalisesti ratkaistavissa sekä tarpeeksi haasteellisia, jotta mielekäs hoitosuhde muodostuisi. Itse hoidossa, hoitoprosessissa on eduksi, että ongelma ratkeaa olennaisilta osiltaan tai katoaa kokonaan: silloin on onnistuttu - ja voidaan hyvin mielin jatkaa onnistunutta terapiasuhdetta uudemmankin kerran. Toisaalta: mikäli hoitosuhdetta halutaan (puolin ja/tai toisin) jatkaa keksitään tai luodaan lisää uusia ongelmia. Aivan kuten lisäämme puita nuotioon nauttiaksemme sen suomasta tunnelmasta ja lämmöstä pitempään. Mikäli nuotioseura ei miellytä: sammutamme kituvan tulen ja poistumme tahdikkaasti takavasemmalle. Organisaatiot hoitavat mieluiten pieniä ongelmia, helposti ratkaistavissa olevia ongelmia, sillä ne tuottavat hyviä tuloksia ja siten myös työtyydytystä, narsistisia onnistumiskokemuksia, uskoa omaan ammattitaitoon ja oman olemassaolon tärkeyteen. Vaikeasti ratkaistavat ongelmat siirretään mieluusti (potilaiden mukana) muualle, esimerkiksi avohoidosta sairaalaan, sairaalassa avo-osastoilta suljetuille osastoille - ja lopulta vaikeahoitoisten pitkäaikaispotilaiden suljetulle osastolle, riittävän monien lukkojen taakse. Pois silmistä ja mielistä, hoitajien omaa avuttomuutta ja voimattomuutta todistamasta, muiden huoleksi. Eri työyksiköiden tai potilaiden hoidon vaikeusluokitus kuvaa paitsi kyseisessä yhteisössä vallitsevaa sietokykyä, oiretoleranssia ja ammattitaidon likoonlaittamiskynnystä (= julkisen mokaamisen pelkoa) - myös hoitoyhteisöjen keskinäistä kastiluokitusta. Ylin (= ylhäisö) kasti murehtii ja kantaa lievästi neuroottista huolta pöytähopeiden epäjärjestyksestä. Alimmassa kaivetaan kroonisen psykoottisesti julkisesti persettä ja tehdään tarpeet pihapuiston ruusupuskaan tai muuta vähintään yhtä brutaalia. Hoito-organisaatio muistuttaa pelkistettyä luokkayhteiskuntaa aatelisineen, keskiluokkineen ja kurjalistoineen. Kurjalisto osoittaa kelvollisuutensa lihapatojen ääreen vasta opittuaan herrojen hillityille tavoille. Ja mitä edellä käytettyyn perse-sanaan tulee, sekin voi olla sangen ongelmallinen. Joidenkin mielestä se oli tässä yhteydessä liian rivo, törkeä ja alatyylinen. Sopimaton. Pitäisi sanoa mieluimmin "perineumin seutu" tai rohkeasti "takapuoli" tai vaikkapa pikkutuhmasti "peppu". Perse-sanan julkinen lausuminen koituu todennäköiseksi ongelmaksi joulukirkon saarnastuolissa lausuttuna, muttei helvetin enkeleiden juhannusjuhlissa.
EI SYY VAAN SEN SEURAUS Ongelma on hyvin pitkälle määrittelykysymys. Mitkä ovat ongelmiamme? Miksi ne ovat ongelmia eivätkä jotain muuta? Mihin oikeastaan tarvitsemme ongelmia? Onko eläimillä ongelmia? Jos on, miten eläimet ratkovat niitä? Ovatko ongelmat pohjimmiltaan vain keino todentaa omaa olemassaoloaan, nykytilan erotusta suhteessa haaveisiin tai todistaa itselle ja muille: minä(kin) elän? Onko ongelma keino unelmoida, haaveilla, toivoa, pyytää? Onko ongelma keinomme hakea hyväksyntää ja huomiota, turvallista, tärkeää, antavaa läheisyyttä, josta muuten jäisimme paitsi? Ovatko eläimet ihmisiä kehittyneempiä, kun heillä ei ole sairaaloita, klinikoita, hoivakoteja, jne? Eräs nahkapää (skinhead) nuorimies totesi allekirjoittaneelle - osuvasti ja paljon puhuvasti - ennen sammumistaan eräässä rock-klubissa, että "ei alkoholi ole mulle ongelma. Omaiset hokee, että viina on sulle ongelma, mutta niille mun viinankäyttö tuntuu olevan ongelma. Ei mulle."
NÄKÖKULMIA Ongelma on teko tai ilmiö suhteessa arvoihimme, normeihimme tai moraaliimme. Ei teko tai ilmiö sinänsä. Koettu ongelma liittyy teon tai ilmiön merkityssuhteeseen, ei varsinaisesti tekoon tai ilmiöön sinänsä. Seuraus on tässä yhteydessä ensisijainen, syy vasta toissijainen ulottuvuus. Ja edelleen: teko tai ilmiö näyttää aina erilaiselta tekijän ja toisaalta kokijan tai tekoon tai ilmiöön reagoivan näkökulmasta. Ongelma näyttää hoitosuhteessa aina ja väistämättä erilaiselta potilaan ja toisaalta hoitohenkilökunnan näkökulmasta. Tai: vartijoilla ja vangeilla on eri suhde vapauteen ja sen rajoituksiin. Potilaan ongelmaksi määritelty asia tai ilmiö voikin olla ongelma vain kyseiseen asiaan tai ilmiöön sopeutumattomalle hoitajalle tai läheiselle. Esimerkki 1: lapsi naarmuttaa autoni maalipintaa Ongelma ei ole naarmuttaminen sinänsä, vaan sen merkitys minulle. Mikäli asenteeni (= arvoni) on joviaali: "tulipas siihen kaunis viiva, se siitä ja hyvää päivänjatkoa", teosta ei muodostu ongelmaa minulle tai kyseiselle lapselle. Mikäli asenteeni (= arvoni) on tiukkaakin tiukempi ei ongelmistakaan ole, eikä tule pulaa. Dramaattisesti kohonnut verenpaineeni voi johtaa infarktiin tai aivoverenvuotoon; itsehillintäni menettäminen voi johtaa törkeään pahoinpitelyyn, jopa kuolemantuottamukseen; kohtuuttomat korvausvaatimukset voivat johtaa sukujen väliseen (veri)kostokierteeseen ja lapsen loppuelämä voi saada dramaattisen polttomerkin yhden pienen naarmun seurauksena,... Esimerkki 2: uskottomuus Avioliiton ulkopuolinen suhde voi johtaa pahimmillaan avioeroon ja itsemurhiin tai parhaimmillaan itsetunnon, sukupuolielämän ja parisuhteen kohentumiseen. Esimerkki 3: naispappeus Naispappeus voi tervehdyttää ja monipuolistaa kirkollista elämää tai aiheuttaa tulikivenkatkuisia oppiriitoja, juonittelua, sortoa, henkistä väkivaltaa seurakunnassa, uskonsodan, jne. Esimerkki 4: palaute Esimiehen pyytämä rehellinen palaute voi johtaa työyksikön työtehon paranemiseen, puhdistaa ilmapiiriä, avata uusia näkökulmia, murtaa patoumia, poistaa kiviä kengistä, kohentaa yksityiselämää, parantaa elämänlaatua tai johtaa irtisanomisiin, työilmapiirin kiristymiseen, klikkiytymiin, kurjuuteen, työttömyyteen, velkakierteeseen, sosiaaliseen häpeään, vieraantumiseen, normittomuuteen, yhteistyöhaluttomuuteen,... Kun suhteemme tekoon tai ilmiöön on ongelma, tulisi ongelmaa katsoa aina ja samanaikaisesti kahdesta näkökulmasta: subjektin ja objektin näkökulmasta. Dialektisesti ajatellen ongelmat voidaan määritellä paitsi kielteisiksi myös myönteisiksi: ne ovat muutoksen käynnistäjiä, näkyviä ja tuntuvia merkkejä siitä, että asioiden tai suhteemme niihin olisi oltava toisin. Ahdistus tai muut vaikeudet (työ)elämässä ovat merkki siitä, että yhteisön tai yksilön suojamekanismit toimivat. Ongelma on kuumeen tavoin enemmän oire kuin syy sinänsä. Ongelmainen työyhteisö on terve: se reagoi ilmiöihin, joihin ei olla sopeuduttu tai jotka koetaan ei-toivotuiksi. Vain ongelmien voittamisen, pulmien ratkomisen kautta työyhteisö voi kasvaa. Elämänpolulla patikoimisen kannalta on terveellistä ja jopa välttämätöntä kohdata vastoinkäymisiä, haasteita, joiden voittamisesta myös elämänkokemuksemme ja -hallintammekin kasvaa. Vielä kerran - tämä on olennaista: ongelma ei ole joku teko tai ilmiö sinänsä, vaan sen aiheuttama seuraamus suhteessa arvoihimme, normeihimme tai moraaliimme. Ongelman vaikuttavuus, sen voima tai haitta on aina suhteellinen ja muuttuva. Ei koskaan itseisarvo, aina ja kaikkialla sama tai pysyvä. Otetaan vielä symbolinen, dialektisesti suhteuttava esimerkki:
shakkiottelu. Sopeutumattomuus ja tyytymättömyys on useimpien ongelmien ydin.
SUHTEELLISUUSTEORIA "Itkin koska minulla ei ollut kenkiä kunnes näin ihmisen jolla ei ollut jalkoja" Asiat ja olotilat ovat aina suhteellisia. Joku asia tai ilmiö on ongelma vain ja ainoastaan tietyissä olosuhteissa, suhteessa johonkin. Ei aina ja iankaikkisesti. Mielenkiintoista on se miksi joku ilmiö koetaan tiettynä ajankohtana ei-toivottavana. Miksi sen negatiiviset voimat määräävät sen positiivisia voimia enemmän. Miksi sen haitaksi koettuja puolia korostetaan enemmän kuin sen hyötyä. Esimerkiksi pituus on eduksi koripalloa pelattaessa, mutta haitaksi matalista ovista kuljettaessa. On pitkälti arvokysymys kumpi ominaisuus tai ulottuvuus on mielestämme tärkeämpi. Kauneus ja terveys -lehdessä 2/94 naislukija tiedustelee lääkärin palstalla "miten saisin paksummat reidet?" Ongelma, josta useat naiset olisivat onnellisia. Etenkin, jos he kokevat ongelmakseen paksut reidet. Maailmassa elinolosuhteet ja niihin liittyvät ongelmat vaihtelevat suuresti. Se mikä meillä koetaan lamaksi, kurjuudeksi ja puutteeksi on monien maapallon ihmisten mielestä kadehdittavaa yltäkylläisyyttä. Mielenterveyden suhteen meille on muodostunut yleinen harha ns. terveen elämän ongelmattomasta autuudesta. Ymmärrämme terveyden kuin elämäksi paratiisissa tai jehovien taivaassa, ongelmattomaksi harmoniaksi ja sairauden, jos mahdollista, tuhoavaksi maanpäälliseksi helvetiksi, josta tartunnan kerran saatuaan ei meinaa päästä irti eikä eroon. Emme uskalla luottaa itseemme, omaan tunteeseemme ja harkintakykyymme. Ja kuitenkin, vain ja ainoastaan me itse voimme tietää mitä haluamme, mitä pelkäämme, mitä toivomme ja mihin kykenemme - kunhan vain saamme siihen sopivan mahdollisuuden. Kun saamme aikaa ja oikeutusta itsellemme ja omalle olemassaolollemme. Hyvä haltija ihmeitä tekevine taikasauvoineen asuu meissä jokaisessa. Suurin tieto- ja taitokirja on oma kaksijalkainen nahkakantisemme. Ainoa todellinen voima tulee meistä itsestämme, ei mistään ulkopuolelta. Ulkopuoliset ihmiset voivat enintään innostaa ja tukea kasvussamme, mutta he eivät voi koskaan tehdä sitä puolestamme. Hoitava henkilö voi parhaimmillaankin toimia ikkunana ja peilinä, raottaa olemassaolomme, minuutemme ikkunoita ja ovia, mutta meidän on itse tutustuttava niistä avautuviin näköaloihin ja otettava tarvittavat askeleet. Elettävä omaa elämäämme itse. Katsottava maailmaa omilla silmillämme, kosketettava sitä omilla käsillämme ja maisteltava elämän makuja. Elämä on alituista, jatkuvaa ja aina keskeneräistä kasvua kohti oletettua päämäärää. Elämä ei tule koskaan valmiiksi, vaan aina löytyy tuntemattomia ulottuvuuksia tutkittavaksi, uusia kausia elettäväksi, uusia kokemuksia koettavaksi. Täydellisyys on kuvitteellinen kakku, josta kykenemme elinaikanamme tosiasiassa viiltämään korkeintaan seitinohuen siivun tai poimimaan hieman murusia lautaselta.
SAIRAS TERVEYS Olen alkanut entistä enemmän vierastaa psykiatriassa käytettyjä terveys- ja sairauskäsitteitä niiden yleisessä muodossa. Ne ovat huonoja. Se hyvä joka niihin liittyy on ratkaisevasti niihin liittyvää huonoa mitättömämpää. Terveys on yleisessä kielenkäytössä loppujen lopuksi hyvin sairas, sairastuttava ja rajoittunut käsite. Ja sairaudesta on tullut ja tehty leima otsaan tai ainakin polttomerkki itsetuntoon. Sairaan (esimerkiksi hullun) leimasta muodostuu usein varsinaisia vaivoja ongelmallisempi. Sairaaksi leimautuminen invalidisoi usein varsinaisia vaivoja enemmän. Poikkeavaksi koettu, poikkeavaksi määritelty käyttäytyminen tai oleminen tai kokeminen mielletään sairaudeksi, olkoon se miten terve reaktio tahansa sietämättömiin ihmis- ja/tai elinolosuhteisiin. Sairaudesta ja terveydestä on tullut eräänlainen ääneen lausumaton, moderni kastiluokitus. Sairaus mielletään yleensä kielteiseksi, ei-toivotuksi olotilaksi ja terveys likimain steriiliksi ongelmattomuudeksi. Vaikeudet ja ongelmat voidaan kokea myös rikkautena, myönteisinä tienviittoina, suunnannäyttäjinä. Suhtautumisen opettajina tai asioiden ja olotilojen uudenlaisina määrittelijöinä. Harvemmin määrittelemme esimerkiksi säätilan terveeksi tai sairaaksi, vaikka siinä on ihmispsyykelle ominaisia, sitä vastaavia olosuhde- ja kausivaihteluja. Hyvä sää johtuu jostain ja huono sää jostain muusta. Siihen vaikutetaan mihin pystytään ja lopun kanssa yritetään tulla toimeen. Emme pohdi ja murehdi sään syntyjä syviä, vaan pyrimme tulemaan toimeen sen kanssa tai oikeastaan: siitä huolimatta. Ongelmallinen sää ei ole (seinän tavoin) este vaan vain hidaste. Katseemme ei ole ongelmallisen sään syissä, vaan sään aiheuttaman seuraamuksen eli ongelman ratkaisussa, sen suhteuttamisessa, siihen sopeutumisessa. Pitäisikö säätä diagnosoida ja terapoida? Onko aurinkoinen, lämmin, sateeton ja poutapilvinen kesäpäivä terveyttä ja viluisen kolean kostea, synkän harmaa syyspäivä sairautta? Onko pilvisyys masennusta? Ukkosenilma aggressiivista acting outia? Rajuilma psykoottisuutta? Vesisade auringonpaisteella skitsofreenista? Onko raju pakkasilma tunneköyhä, tunteeton, järkeistävä sää? Selittelyä: Kysymys ei ole tässä yhteydessä ongelmien pakoilusta, niiden kieltämisestä tai maton alle lakaisemisesta, vaan kysymys on ensisijaisesti asioiden tai ilmiöiden määrittelystä, uudelleen nimittämisestä. Herkkyys tai heikkous on kielteinen ilmiö, jos sen haluamme niin kokea. Se voi olla toki paljon muutakin: voimavara, kykyä reagoida herkästi, aistillisuutta, mahdollisuus,... Tai ajatellaan vaikkapa ns. ääniharhoja eli sellaisten äänien kuulemista, joita kanssaihmiset eivät kuule ja joita nauhurit eivät kykene taltioimaan. Jo pelkästään käsite harha on negatiivisen arvosidonnainen, kokijan kokemusta mitätöivä. "Ylimääräisten" äänien olemassaolo voi olla harhaa ulkopuolisille, mutta todellisuutta niitä kuuleville. Olisiko kohtuutonta kunnioittaa myös sitä todellisuutta jota ei itse koe? Miksi esimerkiksi "ylimääräisistä" äänistä pitäisi päästä eroon? Etenkin jos ne eivät haittaa merkittävästi kyseisen ihmisen elämää. Onko perusteltu syy hoitoon se, että kanssaihmiset reagoivat oudosti käyttäytyvään ja näiden kanssaihmisten viihtyvyyden maksimoimiseksi likimain kaikki häiritsevä käyttäytyminen pitää poiskitkemän. Onko meillä liikaa taipumus normalisoida ympäröivää maailmaa, kitkeä poikkeavaa käyttäytymistä pois? Kouluissa opetetaan likimain kaikkea muuta paitsi elämän tärkeimpiä juttuja, ihmissuhteita, niissä elämistä ja niiden moninaisuutta sekä elämänhallintaa. Sairaaloiden sijaan tarvitsisimme enemmänkin neuvoloita, paikkoja, joista saa tietoa ja joissa voisimme harjoitella elämänhallintataitoja. Hoidollisesta näkökulmasta tavoiteltavaa ei pitäisi olla se, että kaikkien pitäisi kokea kaikki ilmiöt samalla lailla (= ilman harhoja). Kiinnostavampaa on se miksi jotkut kokevat maailmaa hyvinkin eri tavalla kuin useimmat meistä. Ei vähempi tai korkea-arvoisempina, vaan erilailla. Nykyinen hoito on liikaa normalisoivaa ja yhteiskuntaan sopeuttavaa, ei persoonalliseen kasvuun tukevaa. Sairaalat ovat kaukana normaalista elämästä. Sairaaloissa likimain kaikki normaali elämä (seksuaalisuus, oma rauha, rentoutuminen, alkoholin nauttiminen, seurustelu,...) on joko tehty mahdottomaksi tai se on säännöillä kiellettyä. Sairaaloissa vallitseva käsitys terveestä on usein hyvin sairas. Harva hoitaja kykenisi täyttämään ne kriteerit jotka potilaalle asetetaan, jotta tämä määriteltäisiin terveeksi.
ISÄNTÄ VAI RENKI Mielenterveyden häiriöitä voisi verrata tuleen. Tuli on tunnetusti hyvä renki, mutta huono isäntä. Elämässä tulee usein tilanteita, jolloin tasainen, tuttu ja turvallinen olotila häiriintyy. Elämään kuuluu luonnostaan vaikeuksia. Kasvu tuo aina tullessaan vaikeuksia: kriisejä, kasvukipuja, risteyskohtia, ristiriitoja, valintoja, pettymyksiä, riippuvuutta, alistumista, liittymistä, luopumista ja irtautumista. Kasvuun erottamattomasti liittyvä vanhasta luopuminen on meille usein paitsi haikeaa myös vaikeaa - ja uusi ehkä toivottavaa, mutta samalla myös pelottavaa. Elämänpolkumme on enemmän tai vähemmän kivinen ja mutkainen. Suora polku olisi nopea ja helppo kulkea, mutta mutkainen polku opettaa elämästä enemmän. Se tarjoaa enemmän kokemuksia ja enemmän näkemyksiä. Turvallisesti oman navan ympärillä pyöriminen opettaa paljon omasta navasta. Tutkimusmatkailu opettaa maailmasta. Mielenterveyden ns. häiriötila muodostuu ongelmalliseksi yleensä silloin kun tuon häiriötilan ratkaisuyritykset riistäytyvät tulen lailla hallinnasta. Kun tulesta tulee isäntä, joka määrää toiminnan suunnan, laadun ja määrän. Kun elämän apulaisesta tuleekin käskijä ja komentaja. Tai kun koemme ahdistuksen aitana ja esteenä, mahdollisuuden ikkunaa raottavan hälytysmerkin sijaan. Kasvu on muutosta ja ilman muutosta kasvu ei ole edes mahdollista. Elämä on alituista sopeutumista uusiin, muuttuneisiin olosuhteisiin ja tarpeisiin. Vaikeat elämänkriisit rikastuttavat kokemuspiiriämme etenkin kun kykenemme hyödyntämään ne läpikäytyinä tulevaisuuden hyväksi.
UUTISIA JA VANHASIA Ongelmaa voidaan tarkastella myös siitä näkökulmasta, että sopeutuminen, sinänsä terveenä ja luonnollisena reaktiona, muodostuu usein ongelmaksi. Kun uusi on uutinen, eivät vanhat uutiset olekaan enää merkityksellisiä, vaikuttavia uutisia. Ne ovat menneisyyttä ja siten poissa nykyhetkestä. Poissa tämän hetken vaikutuspiiristä, nykyisten vaikutusyritysten ulkopuolella. Uusi asia tai ilmiö, uusi elämäntilanne tässä ja nyt edellyttää myös reagoimista tässä ja nyt - ja siksi sopeutumisesta muodostuu ongelma. Kun olemme sopeutuneet asioihin, tutustuneet niihin ja tehneet niiden kanssa sinunkaupat, ne eivät ehkä enää olekaan oudon uusia ja pelottavan uhkaavia. Asiat voivat sinänsä olla vaikeita ja hankalia ja mahdottomaltakin tuntuvia, mutta varsinaiset ongelmat ovat niitä, jotka ovat läsnä tässä ja nyt. Jotka hiertävät nykyisyydessä. Nykyisyys voi toki olla elämistä menneisyyden ongelmien hautausmaalla, menneisyyden hautautuneiden unelmien ongelmapitoisten luiden kaivelemista ja kaluamista, mutta asioiden ratkaisu, olotilojen valinta ja muutos tapahtuu aina tässä ja nyt. Muutos on mahdollista ainoastaan tulevaisuuden suuntaan ja muutoksen myönteiseksi onnistumiseksi on asioille eduksi, että suhtaudumme positiivisesti tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiimme. Kymmenen vuoden takaiset kipeät ongelmat eivät todennäköisesti ole enää nykyään niin kipeitä kuin silloin aikoinaan. Vuoden kuluttua ehkä koemme nykyhetken ongelmat eri mittasuhteissa ja eri valossa kuin nyt. Ja vuoden kuluttua tämänkin hetken ahdistus ja tuska voivat virnistää iloisesti. - the end -
[ takaisin ongelmien otsikoihin ] |