mielenterveyden ongelmista:
syrjäytyminen
|
[
takaisin ongelmien otsikoihin ] Pekka Lehto: 
luku 1: aluksi Ihminen ei synny ihmiseksi, vaan kasvaa ihmisyyteen inhimillisessä vuorovaikutuksessa muiden ihmisten, ihmisyhteisön kanssa. Ihminen oppii ihmisyyden, arvot, moraalin, normit, uskomukset, kielen, kulttuurin, tavat, tottumukset eli koko maailman- ja ihmiskuvansa, käsitykset oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta häntä ympäröivästä maailmasta, etenkin läheisestä ihmisyhteisöstään. Ihminen tietää ainoastaan sen mitä hänen tietoisuutensa on kyennyt olemassaolonsa ajassa ja olosuhteissa tavoittamaan. Meillä on (vain) se käsitys ihmisyydestä, esimerkiksi naisena ja miehenä, lapsena ja vanhempana, työttömänä ja työssäkäyvänä, juoksupoikana ja johtajana olemisesta minkä olemme onnistuneet / joutuneet elämänpiirissämme kokemaan. Karrikoiden sanottuna ihminen on yhteisönsä ja kokemustensa tuote, ikäänkuin kaiken kokemansa alati muuttuva, kasvava ja kehittyvä summa. Arvojen, moraalin, normien, lakien ja säädösten sekä uskomusten avulla ihmisyhteisöt ovat pyrkineet turvaamaan yhteisönsä elinkelpoisuuden ja elinvoimaisuuden vuosituhansien saatossa sekä suojautumaan ulkopuolista uhkaa / vihollista vastaan. Yhteisöllisyys, sen vaaliminen sekä sen merkityksen korostaminen oli ennen nykyajan, teollistumisen ja kaupungistumisen edesauttaman individualismin esiinnousua elinehto paitsi yhteisölle myös sen yksittäisille jäsenille. Ihmisyys, yksilö, yhteisö, yhteiskunta ja maailma näyttäytyy hyvin erilaiselta vuonna 2007 kuin esimerkiksi vuonna 1957, 1507, 1007, 507 tai vaikkapa 4.007 vuotta sitten, jolloin ei ollut nykyisen kaltaista syrjäytymistä. Jolloin ihmisyys ja yhteisöllisyys oli erilaista. Olemme kaikki oman aikakautemme vankeja, vapaakävelijöitä tai vapahtajia. Näkökulmasta ja asenteestamme riippuen. Olemme tai voisimme olla. Ihmiseen ja hänen ihmisyyteen vaikuttavat paitsi ulkoiset, ympäröivästä maailmasta hänen olemassaoloonsa heijastuvat tekijät, myös perimään liittyvät, ihmislajille tyypilliset tekijät. Niihin kuuluu muun muassa kaikille lihansyöjille tyypillinen kyky tappaa muita elollisia olioita, jopa lajitovereitaan. Ihmisyhteisön olemassaolon jatkuvuuden turvaamiseksi syntynyt moraali on tehnyt aikojen saatossa tästä(kin) ominaisuudesta enemmän tai vähemmän hyveen tai paheen, hyväksyttävän tai tuomittavan ominaisuuden, jonka arvotamme paljolti olosuhteista, kulttuurista ja näkökulmista riippuen. Syrjäytyminen (tai vieraantuminen) tarkoittaa terminä yhteisön ulkopuolelle, yhteiskunnasta sivuun jäämistä. Eli ihminen ajautuu syystä tai toisesta häntä ympäröivän ihmisyhteisön ulkopuolelle, sivuun, ulkopuoliseksi. Satojen, jopa tuhansien syrjäytyneiden ja syrjäytymisuhan alla olevien kanssa vuosikausia töitä tehneenä voi todeta, että likimain aina syrjäytymiskehitys etenee tai syvenee enemmän tai vähemmän yksilön tahdon vastaisesti, useiden tekijöiden summana, lopulta ikäänkuin ajopuun kaltoin virran viemänä. Syrjäytymisen vakavuutta ja sen vaikuttavuutta kuvaa hyvin se tosiasia, että ihmisyhteisöstä jopa totaaliseen yksinäisyyteen ja virikkeettömyyteen eristämistä on likimain kaikissa kulttuureissa käytetty vuosisatoja yhtenä pahimpana rangaistuskeinona sekä pelotteena. Vangitsemisen mieltäminen rangaistuksena pohjautuu ajatukseen ja kokemukseen siitä, että voidakseen hyvin ihminen tarvitsee muita ihmisiä, läheisiä ja vuorovaikutusta heidän kanssaan. Syrjäytymisessä yksilö rakentaa tai joutuu rakentamaan oman vankeutensa ja vankilansa enemmän tai vähemmän "vapaaehtoisesti". Syrjäytyneen kokemusmaailmassa aiemmin vallinnut käsite "me" hiipuu vähitellen olemattomiin ja muuttuu entistä enemmän vastakkainasetteluksi: "minä - ne". Minuus ja sen merkitys, karrikoiden sanottuna "omaan napaan tuijottaminen", oman pään sisällä eläminen, omaan maailmaan ajautuminen korostuu sitä mukaa mitä kauemmaksi "ne" (= muut ihmiset, lähiyhteisö) etääntyvät syrjäytyneen arkisesta kokemuspiiristä. Syrjäytyneiden reagointitavasta riippuen yksilön pahoinvointi suuntautuu joko sisään- tai ulospäin. "Acting out" -syrjäytyneet kääntävät pahan olon ulospäin ja uhkaavat lähiyhteisön rauhaa sekä turvallisuutta. "Acting in" -syrjäytyneet kääntävät pahan olonsa sisäänpäin ja käyttäytyvät itsetuhoisesti. Henkilö, jolla ei ole muuta menetettävää kuin välinpitämätön asenne ja alituinen paha olo on henkipaton tavoin pelottavan usein vakava uhka muiden tai omalle hyvinvoinnilleen. Kirjailija Leena Krohn toteaa, että minuutta ei ole ilman sinuutta, että minuus on kollektiivinen käsite. Että minuus on lähinnä kollektiivista tulevaa heijastumaa ja sen "tuote". Tavallaan voisimme ajatella, että yksilön minuus on kuin keho ja etenkin sen solukko, niin hitaasti - mutta varmasti - uudistuvaa, ettei muutosta havaitse arkielämässä muuta kuin riittävän pitkällä aikajänteellä, jos silloinkaan. Syrjäytyminen johtaa lisääntyvään eristäytymiseen muusta ihmisyhteisöstä ja lopulta pahimmillaan - arkisten ihmiskontaktien edesauttaman realiteettitestauksen pettäessä - jopa yksilön vieraantumiseen omasta minuudestaan. Lopulta ihminen ei tiedä mikä on totta ja mikä ei, onko häntä edes olemassa vai onko tämä kaikki vain (pahaa) unta, tms. Syrjäytynyt ihminen on yleensä passiivisen tyytymätön olotilaansa. Hän odottaa, että apu ja "pelastus" tulee jostain muualta. Syrjäytynyt kokee tyypillisesti, että jollakin muulla kuin hänellä itsellään on vastuu hänen kielteiseksi kokemastaan elämänkurssista ja sen muuttamisesta. 
luku 2: johdanto Seuraavissa luvuissa paneudutaan lyhyesti ihmisolemukseen, todellisuuden ja yksilön tajunnan vuorovaikutussuhteen muodostumiseen, seemanilaiseen vieraantumisluokitukseen ja lopulta ihmisen mahdollisuuksiin. Historiallinen ja yhteiskunnallinen perspektiivi Ihminen on häntä ympäröivän maailman, ihmisyhteisön ja oman aikakautensa "luomus". Tai oikeammin: ihmisyksilön ja häntä ympäröivän todellisuuden välisen vuorovaikutuksen ja itsesuhteen summa. Ihmisyksilöiden kuva olemassaolosta, maailmasta sekä kokemus omasta minuudesta ja elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta on muovautunut ja muuttunut aikakausien myötä. Maailma ja ihmisen käsitys maailmankaikkeudesta, olemassaolon moninaisuudesta sekä ihmisolemuksesta oli erilainen 50, 500 tai vaikkapa 5000 vuotta sitten. Maailma on muuttunut kuten on muuttunut ihmisten arkitodellisuus ja suhteemme luontoon, luonnon kiertokulkuun, luonnonmukaiseen elämään sekä niihin liittyvä sosiaalinen todellisuus: suhteemme muihin ihmisiin ja suhde itseemme. Kaupungistumisen ja teollistumisen myötä ihmiset ovat eriytyneet betonikennoihin. Ruokakunnan / perheen koko on pienentynyt maaseutuyhteisöjen kolmen, jopa neljän sukupolven ruokakunnista yhden tai kahden sukupolven ruokakuntiin. Nykyään Helsingissä jopa yli puolessa ruokakunnista asuu vain yksi ihminen. Perheiden lapsimäärän pienentyessä ja yhden lapsen perheiden lisääntyessä huomion keskipisteenä oleminen tai sen jakaminen on muuttunut radikaalisti yksilökeskeisempään suuntaan kollektiivisuuden ja yhteisöllisyyden kustannuksella. Teknologian ja viihde-elektroniikan kehittymisen myötä ihmiset viettävät entistä enemmän aikaa yksin tai perhepiirissä kodin seinien sisäpuolella. Työelämään liittyvä kilpailu ja taloudellisen menestymisen merkityksen korostuminen eriyttää yksilöä yhtä enemmän yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä pahimmillaan jopa kilpailemaan menestyksestä / työpaikasta muiden kanssa. Aiemmasta läheisten ja lähiyhteisön kantamasta vastuusta on (etenkin ns. Pohjoimaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa) siirrytty vähitellen yhä enemmän "kollektiiviseen", yhteiskunnalta edellytettyyn vastuuseen niin hoivan kuin hoidon sekä välittämisen ja puuttumisen osalta. Esimerkiksi hoivavelvoitteen ja lähimmäisistä huolehtimisen vähenemisen ohella ns. talkoohenki tai kylässä käynti on vähentynyt merkittävästi varsin lyhyessä ajassa. Samoin on käynyt erilaisiin pienimuotoisiin yleisötilaisuuksiin osallistumiselle ja jopa yhdistystoiminnalle. Ihmiset eriytyvät yhä enemmän muusta yhteisöstä. Osatekijänä tässä on epäilemättä sinänsä monessa suhteessa positiivinen globalisaatio, etenkin modernin tietoteknologian ja sähköisten viestinten edesauttama ihmisten eriytyminen aiempaa enemmän "kollektiiviseen yksityisyyteen". Omalta osaltaan myös yhteiskunnassa tapahtunut rakenteellinen muutos, läheisiä ihmissuhteita ja niiden vaalimisen tärkeyttä aiemmin tukeneiden elinolosuhteiden ja ihmisyhteisön muuttuminen eriytyneemmäksi, individualistisemmaksi, enemmän yksilön pärjäämistä korostavaksi olemassaoloksi vaikuttaa osatekijänä. Voidaan olettaa, että mitä vähemmän ihminen tarvitsee hyvinvointinsa turvaamiseksi muiden välitöntä tukea, sitä helpommin hän saattaa eriytyä muista ihmisistä. Ja jos kriittisiä halutaan olla, tässä suhteessa hyvinvointi/holhousyhteiskunta sekä sen (liian) kattava, passiiviseen oleskeluun kannustava sosiaaliturva saattavat tehdä (paradoksaalisesti) aika ajoin karhun palveluksen syrjäytymistä edistävänä tekijänä, jos asiaa ajatellaan laajemmassa mittasuhteessa. Itsekkyyden korostuminen yhteisöllisyyden yli edesauttaa etenkin henkistä ihmisyhteisöstä syrjäytymistä. Tässä suhteessa syrjäytyminen ei ole pelkästään tekojen tai toiminnan suhteen yhteiskunnassa pärjäämättömien ongelma, vaan se saattaa muodostua pahaksi asennevammaksi muuta ihmisyhteisöä kohtaan. sivuhuomautus: Pitkään psykiatrisen kuntoutuksen parissa työskennelleenä olen kiinnitänyt huomiota monien syrjäytyneiden tarpeeseen olla poikkeuksellisen vahvasti riippuvainen jostakin. Joko sen kohteena ovat omat vanhemmat, läheiset, hoitotaho, lääkkeet, päihteet, huumeet, uskonto tai joku vastaava. Useimmiten näissä tapauksissa kuntoutuminen tapahtuu vaihtamalla haitallisempi riippuvuus vähemmän haitalliseen. Nykyisen maailman muutos, etenkin teknologian ja kaupungistumisen kehitys, on ollut huimaavan nopeaa kun asiaa tarkastelee pitemmällä aikavälillä. Itse asiassa se on ollut niin huikeaa, että osa syrjäytymisestä selittynee ulkoisen todellisuutemme muutoksen "luonnottomuudesta" johtuvilla syillä. Ei ainoastaan ihminen, vaan myös maailma on mennyt vähän sekaisin tässä raketin lähtökiidon nopeutta muistuttavassa kehityskulussa. Syrjäytymisen voidaan kuvitella olevan osaltaan myös hinta, jonka ihmiskunta joutuu maksamaan maailman ja elinolosuhteidemme "luonnottomasta", liian, jopa kohtuuttoman, nopeasta muutoksesta. Hitaasti, vuosituhansien saatossa kehittynyt ihmismieli ei välttämättä kestä liian nopeatempoisen muutoksen tahdissa mukana. Vilkaisu historian kulkuun valaissee kuvaa. Ajatellaan ihmiskunnan koko olemassaolon pituutta maapallolla sekä sen suhdetta luonnon kiertokulkuun ja muutetaan ihmiskunnan historia aikajanaksi. Maapallon ihmisväestön ja ihmisten aikaansaaman tuotannon määrät pysyivät vuosituhansia, jopa noin 200 000 vuotta, likimain muuttumattomina, kuin vaakasuoraa viivaa edeten. Sitten, kuin yhtäkkiä 1800-luvun puolivälin jälkeen tapahtui muutos, aluksi pieni nousu ja siitä vain parin kymmenen vuoden kuluttua molemmat käyrät lähtivät miltei pystysuoraan nousuun. Tuolla pystysuoralla "kehityskäyrällä" matkaamme edelleenkin, kohti vääjäämätöntä kulminaatiopistettä. 
Luonnon kiertokulun mukaan ja kiinteänä osana luontoa eläneestä, "metsäläisestä" ihmiskunnasta kehkeytyi kädenkäänteessä kuussa käynyt, urbanisoitunut, tietoteknologian sukupolvi. Elämä ja sen perusrakenteet muuttivat nopeasti muotoaan. Maaseudun kyläyhteisöistä muutettiin kaupunkien betonikennoihin. Kolmen, jopa neljän sukupolven taloudet muuttuivat kahden tai yhden sukupolven, usein jopa yhden hengen talouksiin. Kaupunkien betoniyhteisöihin pakkautuneet ihmiset eivät enää välttämättä tunne edes seinänaapureitaan. Elämä, syntymä, sairastaminen ja kuolema, arki ja vastuu siirtyy yhä enemmän kodin piiristä sen ulkopuolelle. Yhteiskunta lainsäädäntöineen ja laitoskulttuureineen korvaa enenevässä määrin kodin, perheen ja lähimmäisten kasvatus-, hoito- ja hoivavastuuta. Työ muutti myös muotoaan. Luonnon kiertokulusta riippuvainen alkutuotanto, kodin piirissä konkreettisesti käsillä tehty työ vaihtui useimpien kohdalla kodin ulkopuolella tapahtuvaan, enenevässä määrin abstraktiin, "ei-niin-konkreettiseen" työhön, josta ei aina tiedä onko se tehty vai osin tekemättä. Globalisaation, erikoistumisen ja erityisosaamista edellyttävän työn myötä kuilu pärjäävien ja pärjäämättömien välillä kasvaa entisestään. Entisajan "kouluja käymättömät" sekatyömiehet tai "hanttihommien tekijät" ovat entistä useammin tämän päivän pitkäaikaistyöttömiä, joiden kohdalla lähinnä yhteiskunnan muuttuneista rakenteista johtuva syrjäytymisen riski kasvaa entisestään. 
luku 3: ihmisolemus Ihminen ei synny ihmiseksi, vaan kasvaa ihmisyyteen inhimillisessä vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Ihmisen tajunta, kuva maailmasta ja minäkäsitys rakentuu sen informaation varaan mitä ihminen saa elinaikanaan häntä ympäröivästä maailmasta. Yhtenä osana tätä olemassaolon kokonaisuutta ja sen kanssa alituisesti vuorovaikutuksessa olevana ihminen vaikuttaa teoillaan häntä ympäröivään todellisuuteen. Elämä onkin jatkuvaa muutosta ja kiertokulkua.  Ihmisyksilö ja ihmisyhteisö ovat toisaalta aikakautensa "tuotteita" ja samalla myös aikakautensa peilejä. Käsityksemme olemassaolosta ja minuudestamme on siihen astisten kokemustemme summa. Jokaisella persoonallisesti hieman erilainen, mutta silti ihmisrodun jäseninä pääpiirteissään varsin samanlainen. Ihmisyyden perusominaisuudet - lajityypilliset piirteemme - samankaltaisine tunteineen ja tarpeineen, vietteineen ja uskomuksineen ovat hyvin pitkälle yhtenevät. Ne kuvastavat yleistä ihmisolemusta. Meitä jokaista ympäröi TODELLISUUS: lähimmäisemme, lähiyhteisö, yhteiskunta, ihmiskunta, universumi. Ja kaikki aikakauteemme liittyvä tieto, uskomukset, kulttuurit, normit, tavat ja tottumukset. Meillä on se kuva ja kokemus maailmasta sekä olemassaolosta, minkä olemme kokeneet. Meillä on se tieto minkä olemme todellisuudestamme saaneet. Opimme vuorovaikutuksessa lähiyhteisömme kanssa siinä vallitsevan kielen, arvot, normit, kulttuurin, uskomukset, merkit ja merkitykset. Ne ovat olennainen osa minuutemme "rakennusaineita" koko elinikämme ajan. Minuutemme on ihmissuhteidemme sekä itsesuhteemme summa. Yksilön TAJUNTA, käsitys olemassaolosta ja minuudesta, rakentuu yksilöä ympäröivästä todellisuudesta saadusta tiedosta. Koska meitä ympäröi alituisesti valtava informaatiotulva mistä kykenemme mieltämään vain murto-osan, ohjaavat arvomme ja toisaalta uskomuksemme tiedon vastaanottoa, sen "seulomista", poimimista ja hyödyntämistä. Arvomme ja uskomuksemme ohjaavat meitä itsellemme tärkeäksi olettamamme tiedon ääreen. Sivuutamme vähemmän tärkeäksi olettamamme tiedon tai emme tee siitä aktiivisesti havaintoja. Arvojen ja uskomustemme avulla muodostamme normit, jotka ohjaavat käyttäytymistämme. Normien "avulla" reagoimme todellisuudesta tulleeseen tietoon. Normit ohjaavat TEKOJAMME eli reaktioitamme ympäröivästä todellisuudesta tulleeseen tietoon. Teko voi olla ulkoisesti näkyvää toimintaa tai ajattelua. Koska ihminen on "sosiaalinen ja ajatteluun kykenevä eläin" voimme tekojemme avulla vaikuttaa omalta osaltamme todellisuuteen ja siten "kiertokulkumaisesti" tajuntaamme ja sen kautta edelleen uusiin tekoihimme. Syrjäytymisen kannalta "tyypillinen" kehitys on suurin piirtein seuraava: 1) kaikki lähtee liikkeelle siitä että yksilö kokee menettäneensä liiaksi oman elämänhallintansa, jollakin muulla, yleensä "yhteiskunnalla" on määräysvalta 2) yksilö menettää uskoaan tekojensa vaikuttavuuteen ja vähitellen passivoituu, lopettaa rakentavan vuorovaikutuksen lähiyhteisöönsä 3) rakentavan vuorovaikutuksen vähenemisen myötä yksilö eristäytyy entisestään yhteisöstä, minkä on omiaan heikentämään toisaalta itsearvostusta ja toisaalta realiteettitestausta 4) eristäytymisen syventyessä ja realiteettitestauksen heikentyessä riittävän paljon seuraa itsevieraantuminen eli yksilö kadottaa vähitellen otettaan myös omaan minuuteensa ja sen hallintaan. Seuraavilla sivuilla käyn läpi pääkohdittain seemanilaisen vieraantumisluokituksen. Sen mukaan ensin tulee vallanpuutteen tunne ja sen syventyessä riittävästi seuraa tarkoituksettomuus. Tarkoituksettomuutta seuraa normittomuus, sitä eristäytyminen ja lopulta itsevieraantuminen. 
luku 4: seemanilainen vieraantumisluokitus Seemanilainen vieraantumisluokitus: (*) 
1. vallanpuute
2. tarkoituksettomuus
3. normittomuus
4. eristäytyminen
5. itsevieraantuminen
(*) = olen käyttänyt seemanilaista vieraantumisluokitusta eri yhteyksissä vuodesta 1978 ja vuosien saatossa säveltänyt, sanoittanut, sovittanut ja jopa reippaasti muutellutkin sitä mielestäni ymmärrettävämpään muotoon. 
luku 5:
1. vallanpuuteVallanpuute tarkoittaa etenkin tunnetta siitä, että minä itse en voi vaikuttaa riittävästi omaan elämääni. Että jollakin muulla (yleensä viranomaistaholla tai "yhteiskunnalla") on liikaa päätös- ja vaikutusvaltaa minun asioihini. Tässä suhteessa on tärkeää huomioida, että kyseessä on paljolti tunne, ei välttämättä siihen liittyvä tai järjellä selitettävissä oleva konkretia esimerkiksi syy ja seuraussuhteineen. Ihmisestä tuntuu, että hän ajautuu kuin ajopuu vähitellen itsensä ja itsemääräämisoikeutensa ulkopuolelle, ulkopuoliseksi omassa elämässään. Vallanpuutteessa ihminen kokee menettäneensä liian paljon itsenäisyyttään ja itsemääräämisoikeuttaan. Vallanpuutetta saattavat tuntea etenkin ihmiset, joiden elämänhallintamahdollisuudet tai -taidot ovat jossakin suhteessa rajatut: työttömät, etenkin pitkäaikaistyöttömät, köyhät, sosiaaliviraston asiakkaat, vangit, mielisairaaloiden pitkäaikaispotilaat, työkyvyttömyyseläkkeellä olevat, holhouksen alla olevat, päihteiden väärinkäyttäjät, ... Vallanpuutteeseen voi liittyä koetun negatiivisen projisointia oman itsen ulkopuolelle. Epäoikeudenmukaisuutta tai vääryyttä mielestään kokenut ihminen saattaa syyttää muita ihmisiä, viranomaisia tai yhteiskuntaa oman pahoinvointinsa aiheuttamisesta. Pahoinvoinnin syy koetaan olevan muualla kuin omassa itsessä, omissa toiminnoissa tai toimimattomuudessa. Kun tunne siitä ettei itse voi määrätä tai vaikuttaa riittävästi omaan elämäänsä, kun ihminen kokee joutuneensa ikään kuin tahdostaan riippumatta muiden "kauko-ohjatuksi", seuraa siitä tarkoituksettomuuden tunnetta. 
luku 6:
2. tarkoituksettomuusRiittävään oman elämänhallintaan liittyvän vallanpuutteen seuraamuksena tulee tarkoituksettomuus. Ihminen alkaa vähitellen kokea ettei minun elämälläni ole enää tarkoitusta, ettei olemassaolo tyydytä, eikä siinä ole enää mieltä. Tulee tunteita, kuten: "minua ei tarvita täällä", "elämä on turhaa", "olen pelkkä menoerä", "kukaan ei välitä minusta", "olen hyödytön", ... Elämänsä tarkoituksen kadottanut ihminen on usein epätoivoinen, ahdistunut ja masentunut. Syvän masennuksen aikana hän saattaa pohtia tai jopa yrittää itsemurhaa joko aktiivisesti tai passiivisesti. Tarkoituksettomuuden olotilasta kärsivä ihminen saattaa alkaa käyttäytyä epäsosiaalisesti, itsetuhoisesti ja omasta hyvinvoinnistaan tai läheisistään piittaamattomasti. 
luku 7:
3. normittomuusKun yksilö kokee ettei ympäröivään yhteisöön rakentavasti suhtautuminen tai omasta hyvinvoinnistaan huolehtiminen ole enää tarpeellista tai mielekästä, hän alkaa irtautua vähitellen myös ympäröivän yhteisön normeista. Kun yleisten käyttäytymistapojen tai säädösten noudattamista ei koeta tarpeelliseksi ihminen ajautuu vähitellen entistä enemmän yhteisön ja / tai yhteiskunnan ulkopuolelle. Normittomuus lisääntyy yleensä sitä mukaa mitä ulkopuolisemmaksi ihminen kokee itsensä muuhun yhteisöön nähden. Joillekin normittomuutta edesauttaa välinpitämättömyys muista ihmisistä tai heidän hyvinvoinnistaan. Joidenkin kohdalla siihen liittyy ylimielisyyttä muita ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Toisaalta ylimielisyyttä voitaisiin psykologisoida ja todeta sen olevan heikon itsetunnon peittämistä, mitä se varmaan joissakin tapauksissa onkin. Syvälle vajonneiden narkomaanien maailma on kärjistynyt esimerkki normittomuudesta. Siinä esimerkiksi omien tarpeiden välitön tyydyttäminen menee kaiken muun edelle. Monista narkomaaneista on tullut hyvin itsekeskeisiä, mikä toisaalta kuuluu luontevasti "taudin kuvaan". Rahanpulassa saatetaan varastaa sieltä mistä rahaa on nopeiten saatavissa tai realisoitavissa. 
luku 8:
4. eristäytyminenYhä syvenevää normittomuutta, yhteisön (arvo)maailman ulkopuolelle ajautumista seuraa vähitellen henkinen ja lopulta myös fyysinen eristäytyminen muusta yhteisöstä. Ihminen kokee olonsa vieraaksi, ulkopuoliseksi, joukkoon kuulumattomaksi. Eristäytyminen aiheuttaa yleensä harventuneiden ihmissuhteiden katkeamisen ja muiden kanssa vuorovaikutuksessa olemisen loppumisen. Ihmisyhteisöstä eristäytyneille on tyypillistä yhä paheneva sulkeutuminen sekä muiden ihmisten kokeminen pelottaviksi tai uhkaaviksi. Itse asiassa nuo vainoharhaisuuden kaltaiset tuntemukset syntyvät yleensä varsin nopeasti ja mitä pahemmiksi ne muodostuvat sitä enemmän yksilö eristäytyy muista, oman minuutensa turvaan, piiloon pahaa maailmaa. Sinänsä paradoksaalista, että yhteisöstä eristäminen, laitoksiin sulkeminen,
on varsin yleisesti käytetty yhteiskunnan rangaistus tai "suojautumiskeino". Tavallaan se kertoo
myös omaa kieltään siitä, miten vakavana rangaistuksena ihmisyhteisöstä eristäminen koetaan.
Ja syrjäytymisessä tuo kaikki tapahtuu enemmän tai vähemmän "vapaaehtoisesti". 
Oheisessa kaaviossa ihmisen mahdollisuudet ovat minimissään alalaidassa ja maksimissaan ylälaidassa. Vastaavasti uhat ovat minimissään vasemmassa laidassa ja maksimissaan oikeassa laidassa. Mahdollisuuksia lisäävät riittävät ihmissuhteet, hyvä toimeentulo, koulutus, työ, hyvä asuminen, harrastukset, usko itseen, riittävä elämänhallinta,... Uhkia lisäävät syrjäytyminen, yksinäisyys, kouluttamattomuus, köyhyys, ylisuuret velat, työttömyys, työkokemusten puute, motivaation puute, lyhytjännitteisyys, asunnottomuus, päihteiden väärinkäyttö, rikollisuus, heikkolahjaisuus,... Kun jaamme ruudukon neljään kenttään saamme pelkistetysti neljä erilaista ihmisryhmää sekä kokemuksia heidän kuntoutumisestaan. Vasemmalla ylhäällä olevalla ihmisjoukolla on paljon mahdollisuuksia ja vähän uhkia elämässä. Tämän ihmisjoukon kanssa saavutetaan todennäköisesti hyviä tuloksia suhteellisen vähin ponnistuksin. Oikealla alhaalla on likimain päinvastainen ihmisryhmä, jonka kuntouttaminen on vaikeaa ja usein pitkälläkin tähtäimellä tuottaa heikkoja tuloksia. Lyhyellä tähtäimellä tärkeää on pyrkiä estämään tilanteen paheneminen entisestään. Tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi pahasti kriminalisoituneet ihmiset, "alas vajonneet" opiaattinarkkarit,... Vasemmalla alhaalla olevalla ihmisryhmällä ei ole paljon mahdollisuuksia, mutta toisaalta uhatkaan eivät ole suuria. Tämä ihmisryhmä on yleensä passiivisen tyytyväinen olotilaansa, eikä pyri suuriin muutoksiin. Kuntoutuksessakin riittää perustoimeentulosta ja riittävän hyvästä arjesta huolehtiminen. Tähän ihmisryhmään kuuluvat mm. psyykkisesti pitkäaikaissairaat, alkoholistit,... Oikealla ylhäällä olevalla ihmisryhmällä on sekä paljon mahdollisuuksia että paljon uhkia. Kuntoutuksessa tärkeää on pyrkiä vähentämään uhkien vaikutusta ja lisätä uskoa omiin mahdollisuuksiin sekä kykyyn hyödyntää niitä. Mitä akuutimmasta olotilasta on kyse, sitä parempi on ennuste. Tämä ihmisryhmä vaatii paljon panostusta kuntoutuksen suhteen ja heidän kanssaan saadaan usein hyviä tuloksia. 
SYRJÄYTYMISEN OIREITA: 
[ takaisin ongelmien otsikoihin ] |
